torstai 31. tammikuuta 2013

Epävarmuutta ja hämmennystä

Vaa'alla pudotettuja kiloja tässä kuussa on pudonnut lähes neljä. Mikä on tietysti hyvä, mikäli on ylipainoa ja siitä kärsii ja haluaa eroon, mikä tietysti tilanne kohdallani olikin. 

Samaan aikaan tiedän, että kyseessä on ne helpot hötökilot, jotka nyt lähtee, kun jättää sokerin, juo vihreää teetä ja liikkuu säännöllisesti (olen jo vuosia juonut vihreää teetä ja liikkunut säännöllisesti). Vasta tämän jälkeen aletaan ottamaan erää ja tekemään todellista työtä. 

Edelleen painotan, että olemiseni ydintä ei määritä vaakalukemat. Ei sillä oikeasti minulle ole kauhean suurta merkitystä, paljonko vaaka näyttää (kunhan se on normaalipainon raameissa :) eli vähän vielä). Paljon paljon suuremmat kiksit saan siitä, mihin pystyn! Mutta jokainen mukana raahattava tuhra kilo kuitenkin joutaa jättää pois, kun ajatellaan esimerkiksi juoksemista, joten olen halukas viimeisistäkin luopumaan. 

Mutta yhtäkkiä tämän hyvän tuloksen äärellä syntyi epävarmuus. En ole nyt ollenkaan varma, että onko kaikkea sopivasti. Liikuntaa on ainakin riittävästi sen tiedän, mutta syömisen kanssa tunnen levottomuutta. Minulla ei ole mitään eroahdistusta sokerista ja valkoisesta viljasta enkä ole nälkäinen vaan koen epävarmuutta siitä, että mikä ruoka tai vaikka ruisleivän pala on ehdottomasti tarpeen ja mikä ihan varmasti ylimääräistä. En tiedä. 

Olen alkanut tutkia erilaisia (super)dieettejä (vaikka vastustan vahvasti jo pelkkää dieetti-sanaakin!) ja personal treinereitä. Tiedän ruuasta itsekin yhtä ja toista (koska olen opiskellut sitä omaehtoisesti ties mistä netistä, lehdistä, kirjoista jne. alemman korkeakoulututkinnon verran), mutta pitkäjännitteisyyteni ei riitä siihen, että perehtyisin riittävästi laskeakseni (joo kalorit vielä menis) sisällöt kohdilleen (montako grammaa proteiiniä mahdoin saada tänään... ei aavistustakaan! jokusen!). 

Eli olen alkanut epäillä, että tarvitsen jonkun joka laskee minulle niitä valmiiksi. Joku sanoo minulle, että paljonko ja mitä mun pitää syödä... Ei sen takia, että saisin optimaalisen tuloksen (no tietty vähän senkin takia) vaan sen vuoksi, että saisin tietää teenkö tämän oikein! Oikein elimistöni ja itsein kannalta. Että jospa ruokailua muuttamalla saisinkin elimistöni voimaan vielä paremmin. 

Sitten on vielä kaikki se, mitä olen mieltä ruuasta. Missä ja miten se on tuotettu, mitä se sisältää kaikkinensa. Joutuisin ehkä muuttamaan asennettani lihaan (sallivammaksi)... ja tekemään kompromisseja, jos joku muu kertoisi, mitä minun pitää syödä.  

En etsi niistä ruokaohjeista kuitenkaan ensisijaisesti nopeaa painonpudotusta vaan enemmän sitä terveellisen ruuan mallia, jonka uskon (luulen) hallitsevani. Ei minua harmita, jos huomaan, että en ole ollut oikeassa, koska haluan tietää sen oikean. En myöskään koe, että rahani menisivät hukkaan, jos huomaisin toisen opastuksella olleeni oikeassa. 




Menen nyt näin eteenpäin ja jossain vaiheessa haen apua. Jostakin. Tänään ja nyt juuri kuitenkin hyvä ja kevyt olo! Aamulla tunnin vesijuoksu ja nyt melkein harmittaa, että päivän liikunta on jo suoritettu. Onneksi on koira, joka reippasti etenee vaikka kuinka kauan. Kunnolla liikkumaankin pääsee, mikäli into kasvaa tässä illan mittaan vielä suuremmaksi.

tAamu mietintämyssy päässä

sunnuntai 27. tammikuuta 2013

Jyvä vai akana?

Tänä aamuna vaaka teki odotetun notkahduksen alaspäin ja suhtaudun toivorikkaasti matkantekooni, vaikkakin töitä tämä vaatii ja tiivistämistä riittää!

Sain keskiviikkona uuden saliohjelman, joka todella erottelee jyvät akanoista, mutta en ole aivan varma, kumpi olen. Toivottavasti jonkin ajan päästä jyvä, mutta vielä hetkittäin taidan olla enemmän akana. 

Ohjelmani rakentuu neljästä suuresta, monipuolisesta liikkeestä Kinesis-salin turvallisessa hämärässä ja neljästä jyvät-ja-akanat-tyyppisestä lihaskuntoliikkeestä. Tänään kiirehdin heti aamupäivästä salille, että saan kolmannen salikerran tälle viikolle. Kaikkea sitä vapaaehtoisesti tekeekin. 

Hiki virtasi ja vaikken itselleni huimia lepotaukoja suonutkaan, välillä oli otsaa matossa lepuutettava. Mahtavan palkitsevaa ja todella hyvä fiilis jälkeenpäin! Tunsin tehneeni ja itseni sankariksi. Ei ole muuten enää salilla ruuhkaa. Ei ainakaan sunnuntaiaamuna. Toivottavasti tänä vuonna treenin keskeyttäviä ja luovuttajia on kuun vaihteessa ennätysvähän. Onhan?





Illalla käytiin kahvittelemassa ystävien luona. Pientä haahuilua ruokailussa, mutta ei mitään katastrofaalista. Katse tulevassa tiukasti edelleen, mutta vahvasti tästä hetkestä nauttien. Töitä riittää, mutta fiilis on hyvä. Juoksemaan tekee mieli ja kunnon lenkin tempaisen, kun aikataulu periksi antaa. Huomenna se ei vielä periksi anna, mutta onneksi on nämä aamun anivarhaiset spinning-tunnit. Huomenna seiskalta nähdään pyörän päällä. Ilta menee muissa velvollisuuksissa. Ehkä tiistaina jo.

Tulee väkisinkin ystiksen PT:n kommentti (kun treenataan jo hyvinkin tavoitteellisesti ja kovaa), että lepää mieluummin liian paljon kuin liian vähän. Että yritetäänpä muistaa sekin!






Aurinkoa ja virtaa tulevaan arkiviikkoon! Rentoutta ja hyvää mieltä! Arki on ystävä.

tAamu

lauantai 26. tammikuuta 2013

Kiireen viemää

Takana hyvä, mutta täyteläinen vapaapäivä. 

Aamulla heräsin tuntia, kahta ennen perhettä. Sain viettää laatuaikaa kahdestaan iPadin kanssa. Keitettiin hyvät kahvit, asennettiin sähköposti, ladattiin pari jooga- ja pilates-appsiä (joista avattiin ensimmäinen ja todettiin, että tutustutaan niihin kaikkiin tarkemmin myöhemmin eli avaamatta ovat edelleen) ja sitten iPad tulppaanimaljakkoa vasten viritettynä katselin Areenasta yhden ohjelman loppuun, jonka olin nukkunut sohvalla sen varsinaiseen lähetysaikaan (sohvalle nukahtaminen on yksi monista vahvuuksistani tai voidaan sanoa, että nukahtaminen yleensäkin ihan missä vaan). 

Siinä vaiheessa kun muu perhe heräili, minä painuin jo ulos ensimmäiselle lenkille herra Parsosen kanssa. Kierrettiin auringossa tunti rantoja. Kävin valmiiksi tarkistamassa päivän juoksulenkkiä varten, että koko rantapätkä oli aurattu (aikaisempina vuosina yksi pätkä oli polun varassa eikä sitä ollut ilo juosta). Ja olihan se! Hyvä uutinen. 

Lenkkiseuraani (varsinainen päivän juoksulenkki) kuuluneiden aikataulu osui jonkin verran harhaan omastani, joten teimme mielenkiintoisen ratkaisun sovittaa lenkkimme yhteen eli minä lähdin juoksemaan noin vartin ennen heitä ja sitten juoksin heidän kanssaan toisen vartin, jolloin ehdin näkemään heitä ja sain edes jonkinmoisen juoksun (4 km...), mutta ehdin kuitenkin perheen yhteiseen ruokailuhetkeen. Kieltämättä olin hieman kade, kun toiset kaarsivat eteenpäin pitkin rantaa ja itse käännyin kotia kohti. Mur! Mutta välillä on pakko kotona näyttäytyä ja Pikkuvelikin kunnioitti meitä läsnäolollaan yhteisessä ruokapöydässä (oikeasti välimatkamme ei ole kummoinen, mutta kovin usein ei nähdä, kun kumpikin on kovasti aktiivinen omassa elämässään). 

Olipa ihana juosta, mutta kieltämättä harmitti heiaheian tilastot, kun loppuporukka oli juossut tuplat ajassa ja matkassa. Olisi ollut mukavaa olla mukana! Mutta toisen kerran sitten. 




Sitten alkoikin normilauantain normirumba eli perheen kuljetuspalveluna toimiminen. Yksi treeneihin, toisen haku yökylästä, seuraava treeneihin ja sen ykkösen haku treeneistä (missä yhteydessä kauppa-asioiden hoitoa). Seuraava tulee itse treeneistä, joten kotiin kurvaus hyvissä ajoin ennen Putousta. Treeneistä kotiutuneille tankkausta ja itselle smoothie. Ansaitsen paikkani sohvalta!

Poikkeuksellisesti listattuna tämän päivän syömisiäni. Melko tavallisella linjalla mennään tänään. Tosin normipäivänä (arkena) yleensä kaksi "lämmintä" ruokaa (joista lounas kyllä voi olla salaatti), mutta harvemmin kyllä leipää illalla... Etenkin lauantain tahti yleensä sellainen, ettei ehdi kahta ruokaa tekemään/syömään, mutta näinkin menee ihan hyvin (mutta siis iltahan on nuori :) katsotaan joudunko editoimaan seuraavan listan jälkeenpäin...)


  • Aamupalana luonnonjugurttia, banaani + 1 rkl pellava-puolukkarouhetta ja kaksi kuppia kahvia. Berocca ja D-vitamiinia.
  • Koiralenkin jälkeen kaksi ruisleipää (päällä rasva, juusto, salaatti, tomaatti) ja  rasvatonta maitoa.
  • Juoksulenkin jälkeen palautusjuoma.
  • Lämmin ruoka iltapäivällä hyvässä seurassa Chilikanapataa, täysjyväriisiä, parsaa, porkkanaa, kukkakaalia.
  • Jälkiruuaksi latte rasvattomaan maitoon.
  • Iltapalaksi pari lasia smoothieta (piimää, tilkka appelsiinimehua, mustaherukkaa, mansikkaa, vadelmaa, banaania, pellava-puolukkarouhetta, vehnän leseitä) ja ruisleipä, rasva, kalkkunaleike, tomaatti, salaatti.
  • Vihreä tee.



Vettä pyrin juomaan runsaasti. Työpäivänä se on helpompaa, kun pöydällä on vesipullo. Vihreää teetä menee usein iltaisin joskus parikin isoa kuppia (nam!).





Nyt eikun rentoutumaan ja samalla vähän mietiskelemään huomisen liikkumisia. Salille oikeastaan mentävä, että saan tälle viikolle kolmannen saliohjelman läpikäynnin. Edellisellä kerralla teki todella tiukkaa... joten sitä on tehtävä reilusti lisää. Se ei muutu helpommaksi, mutta minä muutun vahvemmaksi! Ja sitten jotain aerobista. Niin ja onhan minulla uskollinen lenkkikumppanini herra Parsonen 3-vuotias terrieripoika, jonka rotukuvauksesta löytyy lause "jaksaa juosta hevosten mukana koko päivän". Enkä muuten epäile sitä hetkeäkään!





Itse en samaan pysty, mutta jos vaikka 10 kilometriä! Tai 22,1.

Mukavaa ja rentoa lauantai-iltaa jokaiseen kotiin!

tAamu

perjantai 25. tammikuuta 2013

Voi harmi

Olen ollut sokeriton, järkevä ja kohtuullinen koko tämän vuoden. Liikkunut hyvin (voi olla vähän paljonlaisesti) ja monipuolisesti.

Ja sitten yhtäkkiä eilen. 24. päivä... En tiedä, mitä tapahtui. Oltiin todella hyvässä työpalaverissa. Ihan niinku leijuttiin ulos tohkeissamme yhteistyöstä, substanssista, asiantuntemuksesta (niiden toisten), jne... ja sitten huomaan seisovani mäkkärin tiskillä ja kuulen tilaavani hampurilaisen. Oikea mega-släp päin pläsiä. 

Mitä tapahtu? Paitsi että palaveri venyi, oli hirvee nälkä ja aikaa tapettavaksi. Tilannetta pahentaa sekin, että mulla oli protskujuoma repussa. 

Masentavaa. Lyijypallon laskelman mukaan se h****tin hampurilainen on mun matkassa (lähinnä vatsassa ja reisissä) vielä päiväkausia... Ei muuten paranna fiilistä yhtään. Enkä vinkuis tippaakaan, jos olisin lipsahtanut ihan normiruuan puitteissa, mutta että hampurilainen. Terveellisen elämän vihollinen numero 1. 

Ja eihän tämä tähän loppunut. Illalla teen kanssa söin pari (viis) piparia... Minä sokeriton ihminen. Wuhuu! 

Opettavainen kokemus sinänsä. Yhtään ei voi jättää vahtimatta.

Mutta ei se mitään. Ennen vanhaan suositeltiin tankkauspäiviä, joten tuo oli nyt sellainen. Tänään vuorossa pilates ja syvävenyttely (rautakanki seikkailee jälleen). Pari tuntia reipasta kehonhuoltoa. Aina tarpeen.





Huomiselle suunniteltu uuden saliohjelman vetäisy. Ensimmäisen PT-tapaamisen tuloksena oli neljä monipuolista, hyvää ja tehokasta liikettä. Mähän kävin täälläkin kehuskelemassa, että olisin jaksanut tehdä enemmänkin... Toisen tapaamisen saldona on väliin lisätyt lihaskuntoliikkeet, jotka irrottavat hien (holtittomiksi puroiksi), salpaavat hengityksen ja tekevät tajunnan tasosta vaihtelevan... Siis voi elämä. Ei olis kolmatta kierrosta irronut mitenkään... Että se huomisen tavoitteeksi! Ja juostakin tekisi mieli... (saliohjelman ensimmäisen version tehtyäni juoksin 50 min viime lauantaina, ihan samaa ei taida irrota tällä uudemmalla versiolla...)





Ottakaa opiksenne! Mä aion.

tAamu
murjottava, mutta liikunnallinen

tiistai 22. tammikuuta 2013

Yllytyshullun juoksu

Kävin juoksemassa. Laitoin autolla ajaessa tekstiviestin juoksukaverille, että mentäiskö. Niin ei koskaan saa tehdä. Että autoa ajaessa tekstaisi. Ainakaan kolmikaistaisella ruuhkaväylällä. 

En tajunnut, että "viestin lähettäminen epäonnistui". Missä ihmeen katveessa voi olla, jos on keskellä tätä ihmisrysää, jota pääkaupunkiseuduksi kutsutaan. No, olin kuitenkin. Kotona vasta huomasin, kun ihmettelin, ettei se vastaa. Aurinko laskee ja juoksukaveri ei vastaa. Mitä tehdä?

Laitoinpa viestin, että olisin mennyt sun kanssa juoksemaan, jos viesti olisi lähtenyt ja jos olisit siihen vastannut, mutta nyt en mene, kun on kylmää ja pimeetä. Juoksukaveri totesi, että ei ole pimeää eikä kylmää ja nyt mennään. 

En tiedä, kuka yllytti ja ketä, mutta siellä on ihan loistava juoksusää juuri nyt. Maa on luminen, mutta ei jäinen. Pakkasta vaivaiset 5 astetta. Voi autuutta!




Lauantai-aamuna kävin juoksemassa 50 minuuttia juoksumatolla. Ei minusta taida kokonaan juoksumatto-juoksijaa tulla, vaikka ehdottomasti paras juoksu matolla olikin. Kuntokin nyt juostessa ihan erilainen kuin pari vuotta sitten, kun edellisen kerran kokeilin. Nyt on  enemmän juostuja lenkkejä alla, mutta silti...

Hassua juoksemisessa kyllä on, että sitä voi hyvinkin tehdä omassa kuplassaan. Tajusin matolta noustessani, että minulla ei ollut mitään aavistusta siitä, milloin muut saliin olivat tulleet tai missä vaiheessa vieruskaverini olivat vaihtuneet. Olin niin keskittynyt matkan taittumiseen. Ehkä se on tottumiskysymys. Silti olin onnellinen, kun tänään sain juosta ulkona! Maisema vaihtuu ja ilma on raikasta.

Yllytän vuorostani teitä! Ulos vaan ja lenkille. Ette kadu!

tAamu

perjantai 18. tammikuuta 2013

Positiivisesti varautunut

Pääasiassa. Suurimman osan aikaa. Olen erittäin positiivinen ihminen. 

Pystyn löytämään melkein mistä vaan hyviä asioita (tai ainakin naurettavia). En tiedä, olenko syntynyt positiivisuudella kyllästettynä, mutta sen tiedän, että osin se on opeteltu taito. Tein yhdessä välissä töitä kahdestaan henkilön kanssa, joka joka päivä jaksoi muistuttaa, kuinka paljon helpompaa elämä on, kun siihen suhtautuu positiivisesti (tiedän, ihan sairaaan ärsyttävää). Tämän aivopesun tulos oli tehokas. Minusta on osin tullut juuri tuollainen ärsyttävä "nyt vähän positiivisempi asenne peliin"-ihminen. Jos en sano sitä ääneen, ainakin ajattelen.

Kyllä minä sen tiedän, että kaikissa tilanteissa ei positiivisuutta voi esiin kaivaa. Kaikki ei edes naurata. Ei edes jälkeenpäin. Elämässäni on toki tullut tilanteita, joissa on ihan tyhjä, poikki ja kaiken lohdun ulottumattomissa. Mutta olen myös nähnyt sen, että sen kaikkein kamalimmankin jälkeen elämä jatkuu. Tuskan takaa nousee myös ne hyvät ja onnelliset muistot. Haudalla voi nauraa, mutta se vie aikaa. Ja on asioita, jotka nostavat kyyneleet silmiin heti, kun niitä ajattelee. Ajattelee niitä missä vain. Ikävä voi olla ja on päättymätön. 

Yritän siis sanoa, että ihan kokonaan en ole irti todellisuudesta tämän positiivisuus hapatukseni kanssa, mutta täytyy sanoa, että oikeasti! Elämä on helpompaa, kun siihen suhtautuu enemmän sillä asenteella, että onpahan kokemus! Negatiivisuus paitsi tekee omasta elämästä raskasta vahingoittaa myös ympäristöä. Linkitin tämän artikkelin yksi päivä facebookiin... Olisin toki voinut siihen suoraan tägätä muutaman kaverin, mutta sehän ei olisi ollut kovin positiivista minulta ja varmasti olisi ollut vahingollista sekä heille että minulle... (Että kyllä multa onnistuu myös tällainen syvä negatiivinen vire myös :)). 

Aina yhtä hyvä viesti on myös sanonnassa: Viha on kuin joisi myrkkyä, jonka on tarkoittanut toiselle.




Sen verran itsekkääksi olen tullut iän myötä (lisäksi olen jo oppinut, että toista ihmistä ei voi muuttaa ulkoapäin - muutos lähtee aina sisältä), että olen yksinkertaisesti karsinut elämästäni niitä ihmisiä, jotka vievät enemmän kuin tuovat. Maailmassa on niin paljon mielenkiintoisia, ihania ihmisiä, joiden kanssa aika lentää ja tapaamiset voimaannuttaa vaikka tapaamisen sisältö olisi raskas. Näiden ihanien kanssa on eletty todella syvän mustiakin aikoja, mutta selvitty voittajina. Ensin sitä jaksaa tunnin eteenpäin, sitten päivän ja vähitellen huomaa suunnittelevansa seuraavaa kesää, seuraavaa vuotta. Onneksi.

Nyt lähden energisellä positiivisuudella kohti viikonloppua ja sen treenejä. Tänään pilatesta ja syvävenyttelyä (Rautakanki seikkailee jälleen) ja huomenna (pienellä pakkasvarauksella) lumikenkäilyä, 7-vee synttärit, ystäviä, rakkautta. Mitäpä sitä muuta tarvitsisi?

tAamu

keskiviikko 16. tammikuuta 2013

Personal trainerini ja minä

Ensimmäinen PT-tapaaminen takana. Kaikkinensa noin puolen tunnin treeni tehtiin yhdessä - olisin melkein toivonut enemmän, pidempää treeniä, mutta siis ihan joo ja saa sitten huomenna nähdä, mitkä lihakset on (eniten) kipeänä. 

Menin tapaamiseen tietysti vähän epäluuloisena, koska se kuuluu luonteeseeni, että vähän sillee "ans kattoo ny"-asenteella. PT, joka minulle lankesi suuresta kuntokeskuksen personal trainerien arvontakoneesta, on meidän salin nuorimpia PT-miehiä, mikä tietysti aiheutti minussa vielä enemmän jaaha-asennetta. (Tiedättehän vanhat mummot nuoren lääkärin vastaanotolla: "Ei taida tulla mitään. Tuollainen koulupoika vielä" - no en mä vielä ihan niin vanha kuitenkaan ole...) mutta mutta täytyy sanoa, että olin melkein myyty. 

Nopeasti taustan tarkistus ja sitten jo mentiin. Oli kyllä todella kivaa, vaikkei hän todellakaan mehuja minusta vienyt niin, että olisi kauheasti tarvinnut irvistellä. Toivottavasti seuraavalla kerralla enemmän sillä asenteella. Tai sitten tämä on ihan hyvä. 

Ohjelmassa on nyt keskitytty minun haluamiini kohtiin eli ikuiseen keskikehon hallintaan vanhan selkävamman takia ja käsiin, koska juoksen ja käyn spinningissä useamman kerran viikossa, käsivarsien mukana roikottaminen ei oikein treenistä käy. Viikon päästä jatketaan ja jalkojahan nimen omaan on juoksun takia treenattava, mutta kunhan tässä nyt alkuun päästään.

Minua ei millään muotoa haittaa, jos joku tarkkailee mun treenaamista ja korjaa tekemisiäni. Päin vastoin minusta se on loistavaa palvelua. Olen niin juoksukoulussa kuin esimerkiksi yhden Pilates-ohjaajan käsittelyssä tottunut varsin henkilöön käypään ja konkreettiseen tekemisen korjaamiseen ja samalla nähnyt, miten paljon se vie lajin harrastamista eteenpäin ja lisää lajin nautittavuutta. Nytkään ei minua siis vaivannut, että PT kiertää ympärillä tsekkaamassa liikkeitä. Bring it on! 

Enemmänkin minusta olisi voinut kiskoa irti, mutta nyt sentään vähän pyrittiiin siihen jaksaa-jaksaa- ja vielä-molemmin-puolin-kaksi-tunnelmaan - kiitos siitä! Jälkikäteen ajatellen melkein suurempi anti oli se liikkeiden ja linjojen tarkistus. Tiettyihin asioihin osaan kiinnittää huomiota (selän linjaan ja hartioiden alhaalla pitämiseen), mutta vielä löytyi hiottavaa roimasti. Lähinnä nyt kyynärpäiden yliojennuksen välttäminen. 




Olen niin pitkään haaveillut siitä kevyemmästä olosta, että tänään tajusin, että nyt loppui haaveilu. En halua olla tässä kohti matkaani jumissa vuosikausia - loppuelämän, joten nyt lähden tavoitteellisesti pudottaman viisi kiloa painoa pois tästä painosta. Lopetan urputtamisen ja olen loppuelämäni 5 kg kevyempi ja onnellinen. Piste!

Onnellinen olen tosin nytkin, mutta kevyempi ja onnellinen jatkossa. Kuka lähtee messiin? Kilomäärällä ei ole merkitystä. Matkalla ja hyvällä seuralla on!

Tässä sitä nähdään nuoren personal trainerin vaikutus - ha!

tAamu

tiistai 15. tammikuuta 2013

Liika on liikaa - vai onko?

Eilen kävin aamulla lyhyessä spinningissä ja keskivartalo tunnilla. Illalla taas olosuhteiden ollessa otollinen vesijuoksemassa (kyllä, ehdottomassa lempihallissani Yrjönkadulla Helsingin keskustassa - suosittelen!).
Kuulostaako se teistä paljolta yhdelle päivälle? Vesijuoksu on minulle rentouttavaa ja palauttavaa liikuntaa (puolustus), enkä yleensä liiku aamuin illoin (paitsi jos koiralenkkejä lasketaan ja niitä ei lasketa). Palauttelevaa siitä tulee siksikin, ettei Yrjönkadun tungoksessa kovin kovaa mennä. Ja se sopii mulle kyllä. Eikä tämä tarkoita, että se ei päivän ainoaksi liikunnaksi riittäisi. Oli vaan otollinen tilanne. Jaksoin nousta puoli kuuden pintaan, että olin ennen seiskaa salilla ja illalla oli aikaa tapettavaksi Yrjönkadun lähettyvillä. 

Tänään pidän kiltisti lepopäivän. Olen kerrankin vetelehtimiseen sopivassa rennossa tilassa johtuen huipusta työpäivästä sekä alkuillan ihanasta tapaamisesta ystävien kanssa. Tämä täytyy hyödyntää. Tosin rentouteni johtuu kyllä varmasti osin siitä, että tiedän pääseväni huomenna heti aamulla anivarhain PT-tapaamiseen... Eihän siihen enää ole kuin muutama tunti :)




Vaikka kuinka kivaa olisi, raja tulee jossain vaiheessa vastaan. Joskus on vaan levättävä ja henkäistävä. Välillä nukuttava hyvin. Sanottava kiireelle ei. Pysähdyttävä. Nautittava juuri tästä hetkestä ja näistä ihmisistä lähelläni.

Ihana elämä!

Lähes rentoutuneet terveiset

tAamu

maanantai 14. tammikuuta 2013

Intopiukkana (nyt en oo kyllä satavarma, onko tämä yhdyssana)

Tai sana ollenkaan...

Liityin tosiaan puolen vuoden (täysin järjettömän) irtioton jälkeen uudelleen jäseneksi yhteen Suomen suurimmista kuntokeskuksista (siis tämä tieto on heidän omilta nettisivuiltaan eikä minulla ole tälle minkäänlaista kokemuksellista saati tieteellistä perustetta). Irtiotto oli järkevä sikäli, että tarvitsin sen. Järjetön siksi, että palasin, hävisin hinnassa ja onnistuin todistamaan itselleni suunnilleen sen, että kyllä impulssikontrollin kanssa on ongelmaa.

Viime vuoden heinäkuussa olin ihan kypsä ja vakuuttunut, että elämä ilman kuntokeskusta on paljon arvokkaampaa kuin sen kanssa. 

No, elämä ilman sitä oli ihan hyvää. Ei siinä mitään, mutta olin yllättävän usein kateellinen, etenkin kun otetaan huomioon, että ennen sitä olin tuskin koskaan kateellinen kenellekään (en usko kateellisuuteen - se on vähintään yhtä hukkaan heitettyä energiaa kuin etukäteen murehtiminen). Olin kateellinen aina, kun joku kertoi käyneensä pilateksessa, spinningissä, joogassa, jatka-vapaasti-itse. Vaikken liikkumatta ollutkaan.

Ymmärsin, että ollakseni kokonainen tarvitsen sen vihreän kortin, jossa on naisihminen ilmassa. 1.1. kävelin sisään siihen täsmälleen samaan keskukseen, josta lähdin heinäkuussa. Voi, onni ja autuus. 




Avaan keskuksen lukujärjestyksen monta kertaa päivässä (en sunkaan monta kertaa, pari vaan!). Välillä suunnittelen itselleni lähipäivien liikuntoja. Välillä ihailen muuten vain värikoodien kirjoa. Hullua, myönnän. Mutta pääasia, että pysyn liikeellä. Kuukausimaksu on pieni raha motivaatiosta. Voisi mennä huonompaankin (etenkin minulla, jolla on hetkittäin impulssikontrollin heikkoutta myös ostoksilla).

Älkää hyvät ihmiset jättäkö korttia liikuntakeskuksiin käyttämättä! Siellä nimittäin onni asuu!

Kyljet on kipeät ja takareidet jumittaa. Ihana elämä!

Huomenna pitäisi pitää välipäivä. Keskiviikkona eka PT tapaaminen (siis ensimmäinen ja toinen niistä liittymisen mukana tulleista ilmaisista). Huomenna harmaa jakkupukupäivä (älkää ymmärtäkö väärin, tykkään työstäni kovasti), mutta haaveilen lycrasta ja kirkkaista väreistä.

Toivottavasti sinulla on huomenna hyvä treenipäivä tai ansaittu välipäivä!

Intoillen, teidän
Aamu

torstai 10. tammikuuta 2013

Pakkopulla

Menin eilen kylään vanhemman rouvashenkilön luo. Matkalla soitin, että olen tulossa, jolloin rouvashenkilö kysyi, juonko kahvia. (No ni, tiedän, että tässä kohti lähdettiin menemään metsään. Harkinta petti minullakin.) Vastasin, että kyllä minä voisin kupin ottaa. Kahviriippuvaisen kiintiö ei vielä siltä päivältä ollut täynnä. Mutta koska olen päättänyt pitää pientä välimatkaa sokeriin (ainakin jonkin aikaa) sanoin heti, että kuppi kahvia riittää enkä ota mitään sen kanssa, kun olen juuri syönyt. 

Saavuin kyläpaikkaan ja tarvittavien kaartelujen jälkeen rouvashenkilö siirtyy keittiöön ja huikkaa sieltä laittavansa kahvin ja:

Kai sinä nyt jotain kahvin kanssa.

Ei kiitos! Kahvi riittää hyvin. 

Hetki leppoisaa rupattelua ja sitten minut kutsutaan pöytään. Rouvashenkilö kaataa kahvia jo minulle (sormustimen kokoiseen) kuppiin ja sitten:

No, minä nyt laitoin sinulle kahta laatua, että kai sinä nyt jompaa kumpaa!




No, hyvänen aika. Tottakai.

Kiitos!

Siis miten näiden tyrkyttäjien kanssa pitäisi menetellä? Opetinko minä nyt hänelle antamalla periksi, että kannattaa tyrkyttää? Olisiko minun pitänyt pysyä lujana ja toisella varmana ei-sanaa? Niin sitten se olisi oppinut? Lasten unikoulut on niin last season! Nyt tulee vanhusten tyrkyttäjä-koulut...

Jokainen on  oman aikansa tuote. Hänelle olisi maailman töykeintä tarjota pelkästään kahvia. Minä en voinut olla niin töykeä, että olisi juonut pelkän kahvin. Kompromissi väsytysrintamalla: söin toisen. Paremman vai pahemman - en tiedä!




Elämä on! Välillä haastetta. Välillä helpompaa. Ihan mukavaa joka tapauksessa!

Iloa Sinun päivääsi!

tAamu

tiistai 8. tammikuuta 2013

Iso maanantai

Paitsi että kaikelle pitää pystyä laittamaan numero ja mielellään vielä järjestysnumero (älkää kysykö miksi, en minä tätä ole keksinyt!) myös sen vuoksi vuoden vaihde ja ajanlasku ovat loistavia ideoita, että edes 365 päivän välein meillä on tällainen kertakaikkisen iso maanantai! 1.1. joka vuosi!

Vuoden vaihteessa nääs (orastavaa tamperelaisrakkautta Sanna-Raipe Helmiseen tutustumisen jälkeen) saa kaiken anteeksi ja voi aloittaa puhtaalta pöydältä. Siis jos haluaa. 

Aika moni on halunnut. Ainakin jos katsoo sitä väkimäärää, joka pyörii käyttämässäni kuntokeskuksessa tukkimassa meidän rutinoitujen tossujen kuluttamia uria laitteelta tai tunnilta toiselle. Kuinka välillä tekisi mieli mennä sinne vastaanottoon, lainata mikrofonia ja sanoa muutama valittu sana. Nimittäin siitä, että älkää luovuttako! Älkääkä aloittako rankkaa harrastusta ilman opastusta! Eikä sohvaperuna voi mennä joka päivä siihen kaikkein rankimpaan veivaukseen. Se ei vaan kannata. Ja huoltakaa hyvät ihmiset niitä lihaksianne reenin jälkeen! Ja kaikki keskukset, jotka tarjoavat sen veivauksen, tarjoavat myös niitä kehoa huoltavia lajeja. Hyvää päivää sentään!

Nimittäin kokemuksesta tiedän senkin, että tämän kuun lopussa jonoa ei salilla enää ole. Kengät mahtuu kenkähyllyyn ja tunnille voit tulla viime tipassa, mukaan mahdut. Voit huoletta otsatukkasi suojissa laahustaa taas koneelta/tunnilta toiselle eikä kukaan seiso tiellä. 

Toisaalta sinä et tarvitsisi mitään tolkutonta aikaa jäädäksesi koukkuun siihen liikuntaan. Saadaksesi huikeita tuloksia. Painossakin (jos se on sinun tavoitteesi), mutta ennen kaikkea olotilassasi muuten. Miten paljon enemmän kolmen kuukauden päästä jaksatkaan! Miten paljon enemmän suorituskykyä, voimaa, kestävyyttä, liikkuvuutta oletkaan saavuttanut (jos harrastat lajeja monipuolisesti ja otat vastaan ohjausta alussa). 

Usko minua. Olen ollut siellä kans! Olen mä välillä lopettanutkin ja palannut. Enimmäkseen maanantaisin ja vuoden alusta. Kyllähän tämä matka kestänyt on, mutta hauskaa on ollut jo matkallakin ja nyt en enää pärjäisi ilman liikuntaa ja sen tuomaa hyvää oloa!



Liikkuminen sujuu. Seuraavaksi onkin opeteltava pysähtymään.

t Aamu

Synty

Kirjoitin pitkään ja hartaasti edellistä blogia. Tein matkaa enemmän irti kaikesta siitä painolastista, jonka olin kerännyt ihan itse, kenenkään sitä minulle kokoamatta ja lähemmäs sitä, mikä tunsin kuitenkin olevani. Painolastia oli monenlaista: oli asennevammaa itseäni kohtaan, kohtuuttomia vaatimuksia ja kilogrammoja. Painolla oli iso rooli tuolla matkalla. 

Ja yhtenä päivänä koin, etten enää ole tuo henkilö, jonka olin blogiin rakentanut. Tai toki siis olin tai ainakin olin ollut, mutta kuitenkin muutos oli ollut sellainen, etten halunnut enää olla tuo virtuaalihenkilö. Ihan vaan yhtenä päivänä lopetin kirjoittamisen. Eipä se asiaa olisi muuttanut, vaikka olisin ehtinyt varottamaan ennen hyvästejä. Ihan minua. Just tyypillistä. Näin minä toimin. Tein viime vuonna monia muitakin todella nopeita isoja päätöksiä (kyllä bloginkin lopettaminen voi olla iso päätös). 



Vähitellen kaipaus takaisin virtuaalimaailmaan syntyi, mutta en saanut aloitettua tarinaani uudestaan. Kirjoitin hetken blogia, jota en koskaan avannut, koska ei se vaan lähtenyt lentoon. Yritin nimittäin uutta lähestymistapaa - ei toiminut. Kävin kirjoittamassa vielä yhden enemmän päämäärättömän mölähdyksen kuin jäsennetyn tekstin vanhaan blogiini. Ei toiminut.

Ja tänään tajusin yhtäkkiä kirjalistaa lukiessani, mikä blogini nimi pitää olla ja tässä ollaan taas. Löysin paikkani. Olen palannut.

En pystynyt olemaan hiljaa. Oli palattava. Ihan yhtä urheiluhulluna kuin ennenkin, mutta ehkä aavistuksen viisastuneena. Ainakin hetkeksi. Olen tajunnut, ettei numerot ihan oikeasti minua määritä. Voi olla ja melko varmasti onkin, että niistä vielä tämän blogin elämän kaaressa puhutaan, mutta toivottavasti enemmän kilometreistä kuin kilogrammoista.

Tavoitteenani on katsoa elämääni vähän suopeammin. Olla armollisempi niin itselleni kuin muillekin. Löytää ilo liikkumisesta. Nauttia onnistumisista täysillä. Muistaa kehonhuolto. Pysähtyä enemmän nauttimaan pienistä hetkistä kuin kiriä tavoitteita kiinni aikataulussa.



Mennään kohti kevättä ja valoa, vaikka juuri nyt pyryttääkin! Uusi loistava treenivuosi edessä!

t. Aamu